(np. my dying bride)

Ehkä otsikko tuntuu omituiselle mut tunteville ihmisille, koska nyt tuntuu oikeasti elämässä olevan se yläsuuntainen vaihe, vaikka ihan rehellisesti sanottuna vituttaakin välillä ja lujaa. Mutta se mitä oon monta kertaa miettinyt ja mitä mulle on myös monta kertaa sanottu, on se, että ihan kaikkia vituttaa välillä. Ja kaikilla on huonot päivänsä. Mulla vaan ne ei joskus jää siihen päivään / kahteen, joskus tulee se vaihe että se kausi onkin kaks kuukautta, tai pidempään. Ja joskus tulee eteen myös se, että sen todetaan olevan mun syytäni. Tai luullaan. Ehkä todellisuus pohjaakin voi olla, mutta täysin en tätä missään tapauksessa allekirjoita.

Oon tehnyt virheitä elämässäni, oon tehnyt niitä montakin. Asioita joita ei munlaiseni pitäis koskaan tehdä. Kadun niitä, vaikka joskus varmaan läheiset ei sitä usko. En oo mikään idiootti, enkä mikään tunnevammainen niinkuin exäni T niin kuvaili. On mullakin tunteet vaikka niitä lääkkeillä yritetäänkin sivuuttaa tai laimentaa.

Katsoin viikonloppuna leffaa, jossa oli nainen joka ei ollut pystynyt vuosikymmeniin itkemään. Ei vaikka kuinka olis halunnut. Mulla kyllä kyyneleitä tulee, mutta ei silti oikeassa kohdassa läheskään aina. Ehkä siitä tuo tunnevammaisuus.

Yritän paljon, ja toivon myös että yritys palkitaan. Enkä todellakaan tee tätä elämää tahallaan näin hankalaksi.