On tässä tullut ajateltua että mitä olisivat sellaiset asiat joita en voisi elää. Niitä riittäisi ihan hirveän paljon, mutta jos tärkeimmästä lähdetään niin kyllä se on perhe ja lähisuku. Tietenkin varsinkin vanhemmat ja siskot, mutta myös lähimmät sukulaiset. Ihmiset jotka on jaksaneet tukea mua pahimmissakin alamäissä, auttaa mua taas pystyyn kun on tipahtanut perseelleen. Jaksaneet kuunnella, ja etenkin äitini, joka on jaksanut kuunnella itkunsekaisia puheluita joista on vaikea erottaa edes yhtä sanaa kyyneleiden ja ulvomisen seasta. Nykyisin tosin harvemmin sellaisia tulee, mutta joskus silti. Siis ykkösenä perhe.

Kakkosena, hyvänä sellaisena. Ystävät. Muutaman viime päivän aikana oon saanut todeta yhden ihmisen tärkeyden, miten pystyn sitä auttamaan, ihan kuuntelemalla. Ja päinvastoinkin, sekin kuuntelee kun mä puhun. Nyt tarkoitan vakavia asioita, sellaisia jotka liittyy elämään aika syvälle. Asioita joita ei kenelle tahansa puhuta. Todella hyviä ystäviä mulla on vaan muutama. Kavereita on sitten sitä enemmän, mutta ei niille uskota mitä tahansa asioita. Tietenkin nekin on tärkeitä elämässä, sitä en kiellä. "pidän ystävistä, niistä eläimistä, siitä kun aamuneljään ollaan hereillä..."

kolmonen... en osaa sanoa mikä näistä olisi tärkein, sanon että harrastukset. siihen sisältyen musiikki tosi tärkeänä, kirjat ja kirjoittaminen nekin tosi tärkeänä. ja nykyään liikunta, tekee hyvää kun käy lenkillä tai muuta, vaikka miten tuntuu ettei millään jaksa. varsinkin viime viikkoinen sulkapallon peluu tunti oli huippua. kirjoista juuri aloitin (en muista kirjailijaa) miljoonia sirpaleita, ja vaikuttaa mielettömän hyvältä. runot kun saisi koottua arvosteluun, tai siis ne on jo valittu, puhtaaksi kirjoittaminen enää edessä.

siinä varmaan mun elämän kolme tärkeintä. asioita joiden takia kannattaa jaksaa.

"sinä pieni tyttö voi, älä pimeää pelkää tule minun kainalooni

ite yöpaitani helmaan puuvillaisen pehmeään

kuivaa tuohon helmaan kyyneleesi pikkuinen, rakkaani pikkuinen, kultaseni"

- maria syvälä -

nonstoppia pitkästä aikaa youtubesta, tässä biisissä on muistoi. siis enkeli ei, muistan kun tätä pieksämäellä siellä kuuntelin, oli yhtä helvettiä olo, eikä tää biisi periaatteessa edes auttanut. mutta kuitenkin. biisiä joiden mukana voi itkeä, pitkäänkin. se oli vielä niitä aikoja kun kyyneleet tuli helposti, nyt ne on tiukassa, ja sitten kun niitä tulee niin ne tulee yhtenä ryppäänä. eli sitten itken helvetisti. Mutta aika helvetin monta kertaa se jää vaan siihen, että oon hiljaa, silmät tuijottaa tyhjään enkä pysty puhuu.

Vaikka noin kirjoitankin, niin se ei silti tarkoita sitä että mulla menis nyt huonosti tai olisin unohtunut tuijottamaan tyhjää. oikeestaan on aika hyvä olo nyt - huomenna pääsee katsoo sitä prinsessaa, siis elokuvaa. oonkin odottanut sitä jo jonkun aikaa, ja sitä paitsi vaihtelu on aina vaihtelua. tän päivän kun jaksais noiden pyykkien kanssa raataa niin sitten huomenna sais olla rauhassa. ja ens viikolla kans tehdä töitä kunnolla niin kyl tää  tästä. nyt mua onkin kehuttu aika paljon, että jaksan tehdä kaikkea, tai kaikki hommat mitä pitääkin. ens viikolla tosin niitä hommia on vielä enemmän, mut sit tulee rahaakin enemmän.

Huomasin tänään tuntevani sen, etten oikeesti halua / jaksa olla vittumainen kellekään. Siis vaikka en ihmisestä sillä tavalla pitäisikään, niin en haluu olla sille ilkee. Vaikka oikeesti tuntuis välillä siltä että vois repiä oman päänsä irti, niin käsittelee sit ne asiat oman päänsä sisällä eikä ala huutaa muille. :) kilttityttö. noen kyl oo. aina ainakaan.

"saat tulla huomaamaan en oo mikään enkeli"

ja ketähän tälläkertaa rakastaisin? en oo pitkään aikaan oikeasti rakastanut ketään, viimeisenä varmaan T. Vitun kusipää jota en todellakaan kolmatta kertaa tahdo elämääni, hirvee ihminen kertakaikkiaan. Mutta jostain syystä mä silloin sitä rakastin, välitin lujaa, niin lujaa että kuvittelin meidän viettävän koko loppuelämän, tai ainakin aika pitkälti, yhdessä. Kaikkee ei voi saada, ei edes ikuista rakkautta. Tosin tässä on aikaa vielä siihenkin, nyt kun oon 'näin nuori'. Välillä vaan tuntuu ihmeelliseltä miettiä ikäänsä, tai sanoa se ääneen, kun tuntuu kuitenkin että olisin kovasti nuorempi. Aika paljonkin nuorempi kuten rakkaan ystäväni kanssa tuossa  yksi päivä mietittiin.

(np. bon jovi - it's my life)

pitkästä aikaa bon jovia, tulee ihan mieleen se, miten kymmenen vuotiaana, (ihan tosi, KYMMENEN vuotiaana) oltiin siskon ja kummien kanssa katsomassa bon jovia olympiastadionilla. oli aikas hienoa, eihän sitä tarkkaan enää muista, mutta muistaa sen että oli pirun hieno fiilis. ja sitten toinenkin, kun oltiin siskon kanssa hartwallilla katsoo muutama vuos siitä eteenpäi bon jovia. aika edessä vielä, sen minkä siitä muistan oli se kun ne veti livin' on the prayerin melkein ensimmäisenä, eihän sitä oikeesti pitäis tehdä niin, se on vikana soitettava biisi!! :D ..kaikesta tulee muistoi, mutta se on vaan hyvä. siis toisaalta. on myös asioita jotka haluais unohtaa.

(np. type o negative - my girlfriend's girlfriend)

välillä  tuntuu että omassa elämässä ei nämä ongelmat ole edes kovin todellisia, ei varsinkaan tässä vaiheessa kun vaihe on suhteellisen hyvä. ihmisillä on ihan todella suuria ongelmia, ei ala erittelemään kovin tarkasti kuitenkaan niitä. sanotaanko näin että ihmissuhdeongelmia, ja pahempaakin. ongelmia jotka koskaan ei mua kovin pahasti ole vaivanneet. mutta kaikkihan on suhteellista, eikö niin? jollakin voi pienikin asia romuttaa päivän, pidemmänkin ajan, ihan täysin, joillakin taas vaan suuret asiat vaikuttaa.

(np. my dying bride - for my fallen angel)

biisi joka tuo niiiin paljon muistoja, biisi jota ei voi kuunnella edes haikeasti hymyillen. niin monessa tilanteessa tätä kuunnellut, mikään niistä ei tuo hymyä huulille. Kysymys ehkä onkin että miksi tätä kuuntelen. no, muistot pitää ottaa vastaan, oli ne pahoja tai hyviä. muistoja pitäisi osata käsitellä, olivat ne sitten pahoja tai hyviä. sitä en vielä osaa, en ole ollenkaan varma osaanko ihan täysin koskaan. onko kukaan kuka ihan täysin jaksaa auttaa eteenpäin, tai jolle pystyisin ihan täysin uskoutumaan. ehkä - toivottavasti. toivottavasti sellainen ihminen tulee vielä eteen. tai ehkä on jo tullutkin, toivonpa.

reilun viikon päästä pääsen katsomaan siskoni lasta, aiheesta viidenteen. ihan pientä otusta, odotan sitä kovasti. nimiä on kovasti ehdoteltu, ja tuntuu aika ihmeelliseltä että joku antaa lapselleen nimeksi esim. motteri. :) ja tämä on sitten ihan totta. eniten tykkäisin ehkä itse, siis vakavasti puhuen, jiristä, mikosta, (yhdellä k:lla) tai pyrystä. sukunimi siis tulee olemaan lapsen isän mukainen. olen niin onnellinen täti, joka lapsen mummin kanssa ostelee ihan hupsuna kirppareilta vauvan vaatteita, ja odottaa että tulee aika jolloin pääsee ostamaan leluja, lukemaan satuja (päätimme lapsen mummin, siis äitini, kanssa paneutua nalle puhiin), ja muutenkin leikkimään vaikka mitä. ihanaa. 

(np. my dying bride)

Ehkä otsikko tuntuu omituiselle mut tunteville ihmisille, koska nyt tuntuu oikeasti elämässä olevan se yläsuuntainen vaihe, vaikka ihan rehellisesti sanottuna vituttaakin välillä ja lujaa. Mutta se mitä oon monta kertaa miettinyt ja mitä mulle on myös monta kertaa sanottu, on se, että ihan kaikkia vituttaa välillä. Ja kaikilla on huonot päivänsä. Mulla vaan ne ei joskus jää siihen päivään / kahteen, joskus tulee se vaihe että se kausi onkin kaks kuukautta, tai pidempään. Ja joskus tulee eteen myös se, että sen todetaan olevan mun syytäni. Tai luullaan. Ehkä todellisuus pohjaakin voi olla, mutta täysin en tätä missään tapauksessa allekirjoita.

Oon tehnyt virheitä elämässäni, oon tehnyt niitä montakin. Asioita joita ei munlaiseni pitäis koskaan tehdä. Kadun niitä, vaikka joskus varmaan läheiset ei sitä usko. En oo mikään idiootti, enkä mikään tunnevammainen niinkuin exäni T niin kuvaili. On mullakin tunteet vaikka niitä lääkkeillä yritetäänkin sivuuttaa tai laimentaa.

Katsoin viikonloppuna leffaa, jossa oli nainen joka ei ollut pystynyt vuosikymmeniin itkemään. Ei vaikka kuinka olis halunnut. Mulla kyllä kyyneleitä tulee, mutta ei silti oikeassa kohdassa läheskään aina. Ehkä siitä tuo tunnevammaisuus.

Yritän paljon, ja toivon myös että yritys palkitaan. Enkä todellakaan tee tätä elämää tahallaan näin hankalaksi.

En tiedä miksi aloitin kirjoituksen noin - kai siksi, että sitä sananvapautta todellakin käytän kirjoittaessani tätä. Lukuunottamatta tuttujani kuka tahansa voi lukea tätä, tietämättä kuka olen. Enkä tahdo sitä kertoakaan, en oikeaa nimeäni. en myöskään aio kertoa ihmisten nimiä joista kirjoitan, käytän ainoastaan nimien alkukirjaimia tai muuta vastaavaa. Mutta se siitä, luultavasti asia tuli jo selväksi.

Miksi aloitin nettipäiväkirjan? siksi että tätä on helpompi jotenkin kirjoittaa kuin tavallista päiväkirjaa, vaikka tätä ei voi mukana kantaakaan minne tahansa. Niin, periaatteessa ei. Voi istua vaikka kuinka myöhään koneella, kuunnella musiikkia (np. The Endless) ja kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Voin varoittaa että voin joskus kirjoittaa ihan liian pitkään ja ihan liian asian vierestä, mutta koska se ei mua haittaa niin enpä usko että muitakaan suuremmin. Koska en ole bb henna, niin ei kuitenkaan niin suurta lukijakuntaa tälle blogille tule. Ja ihan totta, en haluaisi ollakaan kuin bb henna, en sisäisesti enkä ulkoisesti.. Mutta muuten, tämän kauden bb:ssä onkin yksi mystinen tyttönen, josta en ole ihan varma tunnenko jopa hänet. Mutta luulen senkin asian paljastuvan tässä ajan kanssa, viimeistään kun tämä tyttö poistuu talosta, tietenkin toivon sen tapahtuvan mahdollisimman pitkän ajan kuluessa.

Varmaan tuli edellisessä selväksi että seuraan bb:tä. En kuitenkaan jokapäiväisesti, enkä edes välttämättä joka viikkoisesti, mutta kyllä nuo pudotukset tulee aina katsottua. Tosi tv friikki kun kuitenkin olen.. ikinä en mihinkään bb:hen, idolsiin tai talentiin lähtisi, biisikärpyn karsinnoissa olin kyllä silloin reilu vuosi sitten mutta harmi vaan, en päässytkään itse kilpailuun vaikka karsintapätkässä olikin taidonnäytteeni.. Joo, Jonna Tervomaa laulaa ihan varmasti Myöhemmin biisissään että "...Anna vielä vähän". tyhmiä virheitä, joopa joo.

Tänään käytin taas aikaani kirjastossa, löysin jopa kirjan "kuka lohduttaisi nyytiä" ...joo, sehän on ihan kuvakirja, mutta se on niin ihana tarina, että oon onnellinen että sen satuin löytämään, vaikka se piti varastosta hakeakin. :) Eilen katsoinkin American Pieta, kun ostin sen itselleni viikonloppuna, tai oikeastaan äiti osti. Se on mahtava leffa, oikeastaan kaikki kolme ensimmäistä, niistä tykkään eniten. Leffoja joita jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan, ja vaikka huumori ehkä onkin alapääpainotteista niin silti ne jaksaa naurattaa. Omituinen huumorintaju mulla, kyllä joojoo.

En saa tähän nyt mitään syvällistä - anteeksi kaikille jotka sitä odottivat, mutta kirjoitan illalla vielä lisää. Tai jos en kirjoita, niin sitten huomenna. En vaadi itseltäni kuitenkaan mitään säännöllistä. heippa! :D